Keskiaikailua, johdanto

Osa tämän blogin lukijoista, ainakin ne jotka ovat eksyneet myös käsityöblogiini, tietävät keskiaikaharrastuksestani. Kuten historiassa yleensäkin, minua kiinnostaa keskiajassa arjen historia, ne asiat, mitkä historiantutkimus on usein sivuuttanut: pukeutuminen, ruoka, juoma, käyttöesineet, henkinen kulttuuri. Näiden lisäksi olen kiinnostunut musiikista ja tanssista. Arkinen aherrus jää usein muiden, tärkeämmiksi koettujen, asioiden jalkoihin, vaikka juuri ihmisten arjessa näkyy se tärkein: arvot, käytännöt, koko tapa, millä yhteiskunta ja ihmiselämä pyörii. Vaatteiden merkitys on moninaisempi kuin vartalon lämmittäminen eikä ruoka ole pelkästään polttoainetta. Molempien kautta voi päätellä paljon kulttuurista, taloudesta ja henkisistä arvoista. Esimerkiksi kaimani kirjoitti hiljattain hyvin pitkän ja ansiokkaan tekstin, jonka mukaan esiliina on paljon enemmän kuin vaatteita suojaava rätti.

Keskiaikaruoasta puhuminen on yhtä suuri yksinkertaistus kuin mikä tahansa, mitä yleensä pidetään 'keskiaikaisena'. Keskiaika on noin tuhatvuotinen ajanjakso, kattaen laajimmillaan vuodet 500 - 1500 ja koko Euroopan. Kovin yhtenäisiä piirteitä ei tälle jaksolle voi esittää: kristinusko ja varhaiset kuningaskunnat nyt ainakin. Mutta kristinuskokin sai idässä ja lännessä eri muodon (kuinka pitkälle voi tapella yhdestä ja-sanasta?) eikä kuningasta ja ruhtinasta välillä pystynyt erottamaan toisistaan. Myös ruokakulttuurin suhteen voi sanoa vain joitain ympäripyöreitä periaatteita: mausteita käytettiin paljon, jos niihin oli varaa, eikä uuden maailman herkkuja vielä tunnettu. Vihanneksia ja viljaa syötiin paljon, mutta myös lihaa oli tarjolla. Ennen kylmäsäilytyksen mahdollisuutta liha, kala ja muut tuoretuotteet suolattiin, kuivattiin, savustettiin tai hapatettiin. Siihen yhtäläisyydet loppuvatkin: riippuu paljon taloudesta, kauppasuhteista, kirkon ja valtion säädöksistä, uskomuksista, varallisuudesta, ruoanlaittovälineistä ja ilmastosta, mitä syötiin ja kuinka paljon.

Ehkä näkyvin piirre keskiaikaisessa ruoassa on nykyään yleisten uuden maailman herkkujen puuttuminen. Keskiajalla ei tunnettu perunaa, maissia, tomaattia, paprikaa, chiliä, kalkkunaa, suklaata eikä vaniljaa. Makumaailma tuo usein mieleen joulun tai itämaisen ruoan, sillä mausteita käytettiin runsaasti, ja kaneli, neilikka sekä inkivääri maustoivat myös suolaisia ruokia. Usein kuulee väitettävän, että mausteisuus johtui pilaantuneesta ruoasta, mutten näe tälle väitteelle kovinkaan paljon perusteita. Kyllä ruokaa on osattu säilöä aika pian sen jälkeen kun siirryttiin keräilystä maanviljelyyn tuhansia vuosia sitten. Samat säilömiskeinot olivat käytössä jopa 1900-luvun alkuun asti ennen jääkaappien ja pakastimien tuloa. Tietysti pitkä säilytysaika ja erityisesti suolaaminen ja kuivaaminen vievät raaka-aineen makua, mutta säilyneiden reseptien perusteella mausteita käytettiin myös tuoreeseen ruokaan. Tämä antaisi olettaa, että mausteisesta ruoasta pidettiin, lisäksi kalliilla mausteilla osoitettiin varallisuutta ja sosiaalista asemaa. Tarina kertoo, että oikein pröystäilevät ruhtinaat saattoivat käskeä kokkia laittamaan ruokaan niin paljon sahramia, että se värjääntyi punaiseksi ja oli syömäkelvotonta, koska varaa oli.

Pohdin keskiaikaista ruokaa useinkin (!), koska aihe kiinnostaa minua, mutta tällä kertaa olen suunnitellut keskiaikaseurani seuraavaan viikonlopputapahtumaan, Tulijuhlaan, bysanttilaishenkistä menua. Viikonlopputapahtumissa pyritään pukeutumaan, syömään ja käyttäytymään keskiaikaisesti, mutta tiettyjä myönnytyksiä nykyajalle on tehty. Juhlapaikat ovat usein moderneja leirikeskuksia, joten avotulella ei tarvitse kokata ja myös vesi juoksee keittiöpiikaa nopeammin. Kahvia ja teetä on yleensä tarjolla, sillä vaikka ne yleistyivät Euroopassa vasta 1700-luvulla, moni tarvitsee aamukahvinsa. Esimerkiksi allekirjoittanut on sen verran kofeiiniaddikti, että päätä alkaa särkeä ilman kahvia.

Harrastan itse elävöittämistä yleensä Elävä keskiaika ry:n riveissä, mutta Suomessa toimii myös muita keskiaikaseuroja, suurimpana Suomen keskiaikaseura eli Aarnimetsä. Keskiaikaseuroilla on yleensä vähän erilaisia autenttisuusvaatimuksia, mutta nämä kaksi ovat aika lähellä toisiaan. Pienemmät ryhmittymät saattavat olla vaatimuksissaan tarkempia. Monet seurat järjestävät omia tapahtumia, mutta myös seurojen ulkopuolista yhteistyötä on, esimerkiksi autenttisuudeltaan tiukempia tapahtumia. Tästä esimerkkinä viime kesänä järjestetty Saari AD 1389, johon en valitettavasti päässyt, mutta joka järjestetään ensi vuonna toivottavasti uudestaan.

Voisin hölistä keskiajasta ja sen harrastamisesta vaikka kuinka kauan, mutta yritän pysytellä ruoassa. Yleensä käytössä on siis moderni keittiö, vaikka avotulella kokkaamistakin harrastetaan erityisesti kesäisin. Tämä helpottaa kokin työtä suuresti, eikä apuväkeä tarvita läheskään niin paljon kuin oikeasti tarvittaisiin. Sukupuolen suhteen ruuanlaitto ei juuri nykypäivästä poikkea; miehet olivat huippukokkeja ja naiset tavallisia ruuanlaittajia. Yhtään naispuolista kokkia ei kirjallisista lähteistä tunneta. Leipuri oli kuitenkin naispuolinen ammatti.

Kuten mainittu, keskiaikaista menua suunnitellessa pitää ajatella sitä, mikä aikakausi ja alue on kyseessä. Kuitenkin, jos keskiaikaseura tai tapahtuma antaa aika väljän aika- ja paikkarajauksen, ei tästä tarvitse niin paljon välittää. Olisi kylläkin mielenkiintoista kokata mahdollisimman tarkasti jotain tiettyä aikaa ja paikkaa. Keskiaikaisia reseptejä on säilynyt eri vuosilta ja ympäri Eurooppaa, mutta niiden ohjeet ovat usein hyvin epämääräisiä ja tarkoitettu vain kokin muistiinpanoiksi. Määriä, lämpötiloja, aikoja ja valmistusmenetelmiä ei yleensä selitetä tarkemmin, sillä kokki on tiennyt, paljonko tarvitaan ja kauanko se kypsyy. Huomaan omassa keittokirjassani samantyylisen tekniikan, nyt kun ruoanlaiton perusasiat ovat hallussa. En tiedä, onko osasta reseptejäni kenellekään muulle mitään iloa.

Säilyneet keittokirjat kertovat kuitenkin vain yläluokan ruoasta. Niissä on eksoottisia mausteita ja harvinaisia ruokalajeja; on epäilty, että ylös olisi kirjoitettu vain harvoin valmistetut ruoat, sillä niiden valmistusta ei muistettu ulkoa. Suurin osa resepteistä on siirtynyt suullisena tietona, eikä esimerkiksi yhtään keskiaikaisen leivän valmistusohjetta tunneta, vaikka leipiä ovat maalaukset ja monet kirjalliset lähteet täynnä. Joidenkin ruokien perinne on säilynyt tähän päivään asti, mutta kaikki perinneruoat eivät ole keskiaikaisia.

Talonpoikaisesta ja arkisesta ravinnosta saa tietoja veroluetteloiden, arkeologian sekä luu- ja siitepölytutkimuksen avulla. Ne kertovat, millaisia kasveja ja eläimiä on tunnettu ja syöty. Veroluettelot, inventaarit ja arkeologia kertovat myös ruoanlaittovälineistä ja -paikoista. Näiden pohjalta voi sitten yrittää rekonstruoida reseptejä.

Bysanttilaista juhla-ateriaa olen koostanut eri lähteistä. Bysantin hovista ei ole käsittääkseni säilynyt keittokirjoja, mikä jonkin verran vaikeuttaa hommaa. Bysantin ruokaperinne on kuitenkin ottanut vaikutteita muinaisilta roomalaisilta ja kreikkalaisilta, ja jatkunut nykypäivään asti välimerellisessä ruokavaliossa. Kasviksia käytettiin paljon, kun ne siellä päin maailmaa kasvavat, samoin papuja. Oliiviöljy, persilja, tilli, oregano ja sipulit olivat oleellinen osa melkein jokaista ruokalajia. Kalaa ja äyriäisiä saatiin Välimerestä, lihaa syötiin harvoin, ja se oli yleensä lammasta. Maitoa saatiin lampaista ja vuohista, harvemmin lehmästä, ja maidosta voitiin tehdä erilaisia juustoja, kuten fetan, pecorinon ja chevrén kaltaisia herkkuja. Osa resepteistäni on suoraan turkkilaisia tai kreikkalaisia nykypäivän pöperöitä, mutta sellaisista aineksista, joita oli jo keskiajalla. Osa resepteistä taas on roomalaisista keittokirjoista, joita on jonkin verran säilynyt. Jos latinasi ei ole ruosteessa, löytyy esimerkiksi Apiciuksen De re coquinaria myös netistä. Sen resepteistä on tehty myös paljon erilaisia selkokielisempiä versioita.

Naputtelen tänne varmaan lokakuun puolella bysanttilaiset reseptit kommenttien ja lähdetietojen kanssa. On kyllä paljon luvattu, mutta jossei mitään sano tekevänsä, ei sitä kyllä teekään.

Keskiajallakin kiinnitettiin paljon huomiota ruoan terveellisyyteen. Periaatteet terveellisyydelle olivat kuitenkin erilaiset kuin nykyään. Viruksia tai bakteereja ei tunnettu, vaan terveellisyys perustui kehon eri nesteiden väliseen tasapainoon. Jos tasapaino horjui tai oli luonnostaan kallellaan johonkin suuntaan, tuli tilanne korjata tietynlaisella ruoalla ja juomalla. Haitallisia ruokia ja juomia tuli välttää, mutta haitallisuus oli vaihtelevien kehonnesteiden takia hyvin subjektiivista. Se, mikä sopi yhdelle, ei välttämättä sopinut toiselle. Se, kuinka hyvin nämä ajatukset sopivat moderniin lääketieteeseen, vaihtelee. Kasvisten käyttöä yleensä suositeltiin, ja ylensyömistä pidettiin keholle haitallisena. Terveysnäkökulmia on kuitenkin haasteellista hyödyntää keskiaikaisen pitoruoan rekonstruoinnissa. Tietyn alueen ja ajan kokkailuissa se voisi olla helpompaa, mutta toisaalta juhlaruoka harvemmin on terveellistä.

Myös kirkko sääteli ruokailutapoja. Katolisella puolella Eurooppaa paastottiin muutamia päiviä viikossa ympäri vuoden. Täällä pohjolassa paastottiin kolmena päivänä viikossa, keskiviikkona, perjantaina ja lauantaina, ympäri vuoden, näiden lisäksi joulua ja pääsiäistä edelsivät paastonajat. Paastopäivinä ei saanut syödä lihaa tai maitotuotteita, mutta tätä kierrettiin ovelasti. Mantelista ja riisistä tehtiin maitoa ja kermaa vähän samaan tapaan kuin nykyään soija- ja kauramaitoja. Näistä voitiin taiteilla 'juustoja' ja muita ruokalajeja. Kalansyönti oli sallittua, joten jotkut vedenelävät, esim. delfiini tai vesilinnut, saatettiin rajoja venyttämällä laskea kaloiksi. Olisi mielenkiintoista kokata joskus paastonajan juhla-ateria, koska silloin ei tarvitsisi välittää siitä, onko väessä kasvissyöjiä vai ei, ja voisi kumota ennakkoluuloja siitä, että kasvisruoka on pahaa, yksitoikkoista tai se ei täytä.

Jos joskus vielä päädyn pitokokiksi, mikä on enemmän kuin todennäköistä, haluaisin kokata myös suomalaishenkisen menun sen perusteella, mitä täältä maailmankolkasta on saatu tai tänne on tuotu. Keskisemmän Euroopan trendejä seurattiin sen verran mitä pystyttiin, mutta maatalous ja tuontiherkkujen säilyvyys asetti omat rajoitteensa. Siitä kenties myöhemmin lisää.

Jos kiinnosti niin paljon, että luit tänne asti, suosittelen lämpimästi Hannele Klemettilän teosta Keskiajan keittiö. Siinä on alkuperäisten reseptien lisäksi paljon tietoa keskiajan kulttuurihistoriasta ja ruoanlaiton taustoista.

Opiskelijaruokaa, osa 1: Munakas

Olen muista ruokablogeista kuullut jonkin verran urputusta siitä, että blogeissa valmistetaan liian hienoa ruokaa. Raaka-aineet ovat kalliiita, valmistus monimutkaista ja ohjeetkin trendikästä viherpiiperrystä. Ei hätää! Tässä tulee kunnon kotiruokaa, joka on helppoa, halpaa ja maukasta!

Sarjan aloittaa munakas eli omeletti. Munakas on yksin asuvan ihmisen ruokaa parhaimmillaan: sopivasti yhden hengen kokoinen annos, mukaan voi heittää melkein mitä tahansa kaapista löytyy, vain yksi astia tulee likaiseksi. Tämä on myös vähähiilihydraattinen ruoka, mikä soveltuu nyt niin muodikkaille karppaajille. Miinukseksi voisi laskea sen, ettei aina kaapista löydy munakkaaseen lisuketta ja tämä on vaikea tehdä monelle hengelle. Kananmunat säilyvät hyvin ja kauan, mutteivät sentään ikuisesti.

Resepti on pohjimmiltaan yksinkertainen:

vihanneksia, kanaa, lihaa, makkaraa, juustoa, melkein mitä vaan
2-3 munaa masun ja nälän mukaan
öljyä / voita
suolaa
pippuria
muita mausteita maun mukaan

Pilko vihannekset ja paista ne pannulla öljyssä lähes kypsäksi. Valmiiksi kypsennettyyn lihaan tai kanaan voit halutessasi ottaa vähän väriä pintaan. Mausta suolalla, pippurilla ja haluamillasi mausteilla. Riko kananmunat lasiin, riko niiden rakenne haarukalla ja kippaa pannulle lisukkeiden sekaan. Halutessasi voit pyöritellä seosta hetken, jos haluat kokkelimaisemman rakenteen. Jos et koske munaan pannulle kaatamisen jälkeen, tulee munakkaasta tasaisempi. Kun munakkaan yläosa on melkein hyytynyt, taita munakas kahtia ja ota levy pois päältä. Keraamisen levyn jälkilämmössä munakas kypsyy vielä hetken. Nosta lautaselle ja ahmi. Tähän kaikkeen pitäisi mennä alle vartti.

Minun kaapistani ei yleensä löydy ylijäänyttä jauhelihaa tai kanaa, mutta olen kuullut, että jotkut tykkäävät munakkaaseen sellaista laittaa. Yleensä heitän omalle pannulleni sipulia, parsakaalia, kesäkurpitsaa, tomaattia, paprikaa tai valkosipulia sen mukaan, mitä on. Jotkut hienommat ihmiset kikkailevat myös täytteillä, vatkaavat munia ja optimoivat paistolämpötilan, mutta minulle munakas on helppo ja halpa pikaruoka, jota valmistuu nopeasti yhden hengen annos. Hyvää, täyttävää ja terveellistä.

Tässä pannulla kesäkurpitsaa ja sipulia...

... sitten siihen kaadetaan muna päälle. Valmiin tuotoksen ahmin niin, ettei siitä jäänyt kuvaa.

Luulo ei näköjään ole tiedon väärti. Minulla piti olla paljonkin munakaskuvia, mutta ei sitten näköjään ole, vaikka eilenkin söin.

Ja käytä luomumunia! Ne kanat ovat sentään elämänsä aikana päässeet ulos.

Ja jos munat enemmänkin kiinnostaa, on keskiaikayhtye Räikkä tehnyt niistä oman laulun. Kuulemma viisun alkuperäiset sanat ja melodia ovat suoraan keskiajalta, ja olihan muna silloinkin hyvää ja ravitsevaa.

Nettitv:tä, vielä ehtii!

Huh, onneksi näissä on sentään katseluaikaa jäljellä. Olen viihdyttänyt itseäni viime päivinä Yle Areenalla ja yllättäen ruoka-aiheisten ohjelmien parissa. Olen minä sieltä ehkä vähän muutakin katsellut, mutta se nyt ei liity tähän.

Verta, hikeä ja noutoruokaa on brittiläinen sarja kuudesta nuoresta, jotka lähetetään Kaakkois-Aasiaan tutustumaan siihen, mistä ruoka tulee. He tienaavat työstään rahaa saman verran kuin paikalliset, yleensä kuitenkin vähemmän sillä he eivät suoriudu työstä yhtä tehokkaasti. Viimeisissä jaksoissa sillä rahalla pitää myös elää. Sarjan kaksi ensimmäistä jaksoa ovat jo poistuneet Areenasta, mutta kolmas on vielä viikon ja neljäs vähän enemmän. Sarja toistaa itseään aika hyvin, joten mukaan pääsee kyllä.

Tällaisessa aiheessa tietynlaiselta sosiaalipornolta ei voi välttyä. Ryhmään on tietoisesti valittu ihmisiä, joita ei kiinnosta, mistä ruoka tulee, ja kontrastiksi vähän valveutuneempaa porukkaa ja yksi maanviljelijä. Eräs kansainvälisen politiikan opiskelija on sarjan aluksi sitä mieltä, että jos halpa ruoka tarkoittaa sitä, että työntekijää riistetään, niin ei se häntä kiinnosta, hän haluaa ruokansa halpana. Tanssinopettajatyttö suostuu syömään lihaa vain jauhettuna, sillä jänteet ja luut ällöttävät häntä. Molemmilla menee luu kurkkuun, kun peltotöistä saatava raha ei riitä ruokaan ja ainoa ruoka kotkottaa vielä.

En ole ihan varma, mitä mieltä sarjasta olisin. Koskettava se on joka tapauksessa. Mikä on länsimaisen kuluttajan vastuu työläisten riistämisessä ja onko minun valinnoillani mitään väliä? Jos muu Suomi haluaa syödä riisiä, mitä se auttaa, jos itse ostan ohraa? Kotimaisuuden suosimistakin sarjassa kritisoitiin. Perustelu on sama kuin muissakin kulutustavaroissa: jos minä en osta, se ravunkuorija tai ompelija jää työttömäksi. Oikeuttaako se silti ostamaan halvalla? Ei tilanne parane sillä, että pyrkii pitämään riisinviljelijän leivässä kiinni ostamalla paketin Uncle Ben'siä. Tilanne paranee sillä, että sen riisinviljelijän oloja parannetaan. Reilu kauppa on yksi hyvä tie siihen. Reilu kauppa on kalliimpaa osittain siksi, että viljelijä saa siitä enemmän.

Toisaalta kotimaassa työntekijöiden oloja on helpompi valvoa. Suomessa on minimipalkka ja ay-liike. Täydellisesti olot eivät täälläkään ole, muttei täällä nälkään kuole. Köyhinkin ihminen pääsee vessaan.

Kannattaa ehkä katsoa itse ja muodostaa oma mielipiteensä. Itse erehdyin lukemaan viimeisen jakson jälkeen blogikirjoitusta, jossa valiteltiin opiskelijoiden huonoa taloudellista asemaa. Totta kai opintotuki pitää sitoa indeksiin, mutta kovin pieneltä se huoli tuntui siihen verrattuna, että toiset näkevät perhettään kerran vuodessa.

Toinen pysäyttävä dokumentti kertoo roskista. Arvokas ja herkullinen jäte pureutuu siihen, miksi kaupat heittävät niin paljon ruokaa roskiin. Suomessakin on aina välillä puhuttu dyykkaamisesta ja siitä, miksi kaupat eivät anna viimeisen käyttöpäivän ylittänyttä ruokaa sitä tarvitseville. Täysin syömäkelpoista ruokaa heitetään roskiin vain siksi, että asiakkaat ovat tottuneet tietynlaiseen ruokaan. Ranskalaisessa kaupassa heitettiin pois kaikki jogurttipurkit, joiden viimeiseen käyttöpäivään oli alle viikko, sillä asiakkaat eivät halua ruokaa, joka on menossa vanhaksi. Toisaalta, pengon aina itsekin hyllystä tuoreimman maitopurkin, mutta ostan myös alennuksesta vanhaksi menevää ruokaa. Useimmat tuotteet säilyvät hyvänä joitain päiviä parasta ennen -päiväyksen jälkeenkin, toiset reilusti pidempäänkin. Ja tuoretavaroista tietää ainakin, mitä tänään syödään.

Suomen lähikauppa ilmoitti muutama vuosi sitten, ettei Siwoissa myydä enää vanhaksi menevää ruokaa alennuksella. En löytänyt aiheesta kertovaa uutista, enkä ole pitkään aikaan käynyt Siwassa, joten en tiedä, pitääkö tämä enää paikkaansa. Se on suunnaton sääli, sillä itse nappaan lähi-Valintatalostani vanhaksi meneviä tuotteita 30 % alennuksella lähes viikoittain. Saisi kyllä olla puoleen hintaan tai enemmänkin, jotta kauppa saisi omansa pois. Siwan alennushinnattomuutta perusteltiin sillä, että asiakkaille jää mielikuva pilaantuneesta ruuasta, jos tarjouksia on paljon. Täh?

Viimeinen käyttöpäivä lähestymässä tai ei, suomalaiset heittävät myös kotona keskimäärin 23 kg vuodessa syömäkelpoista ruokaa roskiin. Suurin osa hävikistä johtuu kuulemma siitä, ettei ruokaa enää haluta syödä tai se näyttää nuhjuiselta. Myös kunnioitus parasta ennen -päiväystä kohtaan johtaa siihen, että ihmiset heittävät myös täysin syömäkelpoista ruokaa roskiin. Moni ei enää tunnista, millaista on syömäkelpoinen ruoka, vaan odottavat paketin kertovan heille sen. Olen joskus kuullut, että jotkut pelkäävät ostaa vihanneksia, kun eivät tiedä, kauanko ne säilyvät. Älytöntä. Tietysti ruoka pilaantuu, ja silloin se on heitettävä pois, mutta sitä en ymmärrä, että hyvää ruokaa tuhlataan.

Älyttömintä on se, että Suomessakin on alettu lukita kauppojen roskakatoksia, etteivät viherpiipertäjät ja mustalaiset pääse kaivamaan roskiksesta syömäkelpoista ruokaa. Se on meidän roskaa, ettekä te saa sitä! Ymmärrän sen, että kauppa on vastuussa myymänsä ruuan laadusta ja syömiskelpoisuudesta, mutta en sitä, että kaupan vastuu ulottuu myös roskikseen. Katosten lukitsemista perustellaan nimittäin sillä, että kauppa on vastuussa, jos joku saa dyykkauksesta ruokamyrkytyksen. Luulisi, että ihminen, joka kaivaa roskiksesta ruokaa, ymmärtää mahdolliset seuraukset. Yleensä ruoka kuitenkin on vielä käyttökelpoista, etenkin jos se ei vaadi kylmäsäilytystä tai on muovitettu. Dyykkareille on näköjään omistettu ihan oma foorumi, jos joku haluaa tietää lisää.

Miksi samaan aikaan valitetaan ruuan hinnasta ja ollaan kuitenkin valmiita heittämään sitä pois?

Kyssäkaalikokeilu

Minulla on eräs lapsuusmuisto kyssäkaalista. Kotona sitä en ikinä nähnyt, mutta ensimmäisellä tai toisella luokalla opettajamme toi maisteltavaksi erilaisia kasviksia ja juureksia. Suurin osa oli minulle tuttuja, mutta ilmeisesti kyssäkaali on jäänyt mieleen juuri siksi, että se ei ollut entuudestaan tuttu. Hassulla nimelläkin saattoi olla vaikutusta asiaan. Maistelimme kasviksia raakoina, ja mieleeni on jäänyt myös raa'an kyssäkaalin hieman pistävä maku, samantyyppinen kuin lantussa. Muistan kuitenkin pitäneeni siitä.

Opettajaltamme oli aivan ihana ajatus tuoda erilaisia kasviksia näytille. Luokkatoverieni reaktioista en kuitenkaan muista mitään. Tuskin ne kuitenkaan olivat ihan samaa luokkaa kuin näillä amerikkalaislapsilla, jotka eivät tunnista edes tomaattia, vaikka moni on sen sentäs ketsuppipullon kyljessä nähnyt. Nykyään ei tuollaista maistatusta saa varmaan edes järjestää, kun on allergioita ja entä jos ei tykkää ja kuka vastaa jos tulee paha mieli tai ruokamyrkytys.

Edellisessä päivityksessäni uhosin keksiväni jotain käyttöä luomuruokapiiriltä ostamilleni kyssäkaaleille. Pää löi tyhjää eikä netistäkään ollut kamalasti apua. Päädyin siihen, mitä kaikille juureksille kannattaa tehdä: voin ja mausteiden kanssa uuniin ja haudutetaan kypsäksi.

Kuorin kyssäkaalit, mikä olikin helpommin sanottu kuin tehty. Kuori on todella röpyliäinen, ja sitä oli vaikea saada pois kaikista kuopista. Kun kuitenkin riittävän sähläämisen jälkeen sain kaalit kuorettomiksi, pilkoin ne pienemmiksi palasiksi ja laitoin kannelliseen lasivuokaan voin ja mausteiden (ainakin suolaa ja pippuria, laitoinko oreganoa?) kanssa. Sitten kansi päälle ja uuniin, 175 astetta ja palojen koosta riippuen ainakin tunti. Kaveriksi lihaa, sienimuhennosta ja salaattia.

Kyssäkaali kutistui uunissa aika paljon, ja muistutti lautasella lähinnä perunaa. Maku ei ollut oikein mitään: vähän perunainen, vähän kaalimainen, vähän lanttumainen. En usko kokeilevani uudestaan, kun samalla vaivalla ja itse asiassa vähän helpommallakin kuorimisen suhteen voi uuniin lohkoa lanttua tai vaikka porkkanaa, jotka molemmat maistuvat sentäs joltain. Mutta tulipahan testattua.

Tämä olikin viimeinen kokkaukseni Tampereella hetkeen, vietän seuraavat kuusi viikkoa Turussa. Toisin kuin yliopistomme Ei-turkulainen osakunta ETO, en yritä upottaa kaupunkia mereen, vaan suoritan museologian harjoittelua Vanhassa Turussa (ja vähän ehkä Uudessa taiteessakin). Vaikka mitään kovin kallista tai monimutkaista en ole blogissa vielä kokannut, luvassa on piakkoin ohjeita helppoon, halpaan ja hyvään opiskelijaruokaan. Tällä lepakkokanavalla!