Kesäkurpitsaa kahdella tavalla

Vaikka tykkään kausiruoka-ajattelusta, menee ainakin osa sesongeista minulta ohi. Syksyisen satokauden korjaamiseen vaikuttaa lähinnä se, että olen kesäisin töissä, yleensä sen verran syksyn puolelle että muutos työntekijästä opiskelijaksi tapahtuu ilman hengähdystaukoa. Tänä vuonna työsopimukseni Hämeen linnalla päättyy elokuun lopussa, jonka jälkeen siirryn harjoitteluun Turkuun. Asuinpaikkani on kuitenkin edelleen Tampere, joten varsinaista suhaamista tulee tämäkin syksy olemaan. Vastoin kaikkia odotuksia sain poimittua useamman litran mustikoita, syksyn mehut on jo keitetty ja sienikautta odotellaan.

Helpointa on kuitenkin päästä sellaiseen satokauteen mukaan jonka tuotoksia voi ostaa kaupasta. Nyt on ilmeisesti käsillä parhaat hetket korjata kesäkurpitsaa, ja minäkin tuohon tarjoukseen tartuin. Tilasin luomuruokapiiriltä kilon kesäkurpitsaa, jossa oli yllätykseksi mukana myös keltaisia kurpitsoja. Lisäksi poikaystäväni sai synttärilahjaksi ison kesäkurpitsan (?).

Osa sadosta päätyi kasvispihveiksi fetan maustamana. On muutes hyvää! Mutta miksi alkuperäinen, jostain Pirkka-lehdestä nappaamani resepti ehdottaa, että näitä tarjoiltaisiin kinkunsiivujen kanssa? Etenkin kun kyseessä on kasvisruokajuttu, jossa kerrotaan, miten voi ruveta kasvissyöjäksi. Ehkä ne yrittää tarjota pehmeän laskun? En ole koskaan syönyt näitä lihan kanssa, vaan ihan sellaisenaan. Ehkä salaattia kylkeen. No tähän laitoin kans vähän salsaa ja pestoa.

Kasvis-fetapihvit


pari kesäkurpitsaa
pari porkkanaa
punasipuli
oikeaa fetaa (ei siis mitään salaattijuustokuutioita, ainakin Patrosta saa useimmista kaupoista)
½ dl vehnäjauhoja
1 dl vehnäleseitä
4 munaa
suolaa, pippuria, muita mausteita (esim. minttua ja oreganoa)

Raasta kesäkurpitsat ja valuta niitä n. 15 min (tai josset malta, taikinasta tulee vetisempää, lisää silloin jauhoja). Kuori ja raasta porkkanat, pilko punasipuli ja feta. Sekoita kaikki ainekset yhteen. Nostele kuumalle pannulle taikinasta pihvejä ja paista kypsäksi.

Kasvis-fetapihvit on aika varma nakki, mutta halusin kokeilla myös jotain uutta. Varsin sopivasti Uudessa mustassa tarjoiltiin muffinssiohje, joka lähti tänään kokeiluun:


Muffinsseista tuli vähän liian pieniä, kun en muistanut sitä, että taikinasta pitäisi tehdä vain kymmenen tai ettei tällainen taikina oikeasti nouse. Näitä joutuu sitten syömään aika monta. Varioin reseptiä kaappini sisällön mukaisesti, sitruunamehua ei ollutkaan, spelttihelmet jätin pois, cashewpähkinät rouhin veitsellä ja rusinat söin jo eilen. Mausteista heitin mukaan kardemummaa ja kanelia, ja vaikka vähän pelkäsin pullataikinafiilistä, oli ratkaisu kuitenkin oikea.

Mustaherukkahillo sopii kuin nenä päähän, mulla oli sitä tosin valmiina enkä lähtenyt kokeilemaan mitään mikrohilloa. Nämä sopisivat luultavasti paremmin illanistujaisiin, välipalaksi tai kello viiden teelle kuin ruoaksi. Maku on hyvä, eikä taikinassa nyt mitään kovin epäterveellistä ole, mutta kun ovat kovin pieniä. Ei näitä nälkäänsä viitsi laiska syödä. Mutta hyvä ohje silti!

Osa kesäkurpitsoista on käytetty pastakastikkeeseen ja muuhun perushuttuun, ja nyt ne alkavat olla lopussa. Pitäisiköhän tilata seuraava kilo? Jos joskus saan oman kasvimaan, haluan sinne kyllä kesäkurpitsaa kasvamaan. Samaa toivoi Sivumaun Jani, joka oli huomannut, ettei kesäkurpitsankukkia saa kuin Italiasta tai itse kasvattamalla.

Luomuruokapiiriltä tuli myös impulssiostoksena kilo kyssäkaalia, mitä minä siitä?

Vaihtamalla paranee?

Monessa ruokaohjeessa on vinkkejä siitä, miten reseptiä voi muunnella. Yleensä ihmiselle, joka on tottunut reseptien muunteluun, ei näissä ole mitään uutta. Ohje saattaa kehottaa vaihtamaan leipätaikinan nesteen maidosta veteen tai käyttämään mausteeksi haluamiaan yrttejä. Monien kasvisruokaohjeiden perässä saattaa olla maininta siitä, että papupataan voi lisätä lihaa, jos haluaa. Miksi ihmeessä? Siitähän tulee ihan eri ruokalaji.

Variaatiota tapahtuu myös silloin, kun kotoa ei löydy kaikkia tarvittavia aineita. Monesti punasipuli vaihtuu sipuliksi ja punaviinietikka balsamicoksi. Maustamisen suhteen joutuu myös välillä improvisoimaan sillä, mitä on. Joissain ruokalajeissa tämä ei haittaa, mutta erityisesti, jos kyse on leipomuksista, vaikuttaa raaka-aineiden valinta lopputulokseen paljon enemmän.

Napsin alkuviikosta kotona käydessäni mukaan paljon marjoja ja vähän nokkosia. Teki mieli nokkoslettuja, mutta päätin tällä kertaa varioida edellistä reseptiä. Olin iskenyt pakkaseen juustonkeitosta ylijääneen heran, jonka sulatin lettunesteeksi. Verrattuna maitoon ei fiilis ollut kovinkaan erilainen. Päätin kokeilla myös erilaisia jauhoja, ja heitinkin aluksi mukaan pelkkää ohrajauhoa. Tämä oli virhe. Letut hajosivat paistettaessa, tilanne korjaantui kun lisäsin vehnäjauhoa. Niitä kannattaa olla noin puolet jauhomäärästä. Ohran maku myös peitti nokkosen aika tehokkaasti alleen. Ei siis ehkä ihan onnistunein kokeilu, mutta kyllä näitä söi, etenkin sen jälkeen kun sai letun pysymään ehjänä käännettäessä. Lisukkeina raejuustoa, salaattia, puolukoita ja raparperichutneyta (sopi muuten kuin nyrkki silmään!).


Jonkin verran variaatiota harrastin myös mamman marjapiiraassa, johon käytin punaviinimarjoja. Tämä ei ole vielä variointia, sillä mamman marjapiirakka tehdään aina punaviinimarjoista. Juuri muuten en niitä syö, suurin osa marjoista päätyy mehuksi. Äidiltäni saaman ohjeen mukaan pohjaan käytetään grahamjauhoa, korvasin sen luomulla täysjyvävehnällä (jonka ei teoriassa pitäisi vaikuttaa, grahamhan on täysjyvävehnää, mutta käytännössä eri myllyillä on erilaiset jauhot), sokeriksi käytin valkoisen sokerin sijaan luomuraakaruokosokeria. Molemmat olen hommannut Tamyn luomuruokapiiristä. En muista, olenko aiemmin käyttänyt voita vai margariinia, epäilisin jälkimmäistä, mutta tällä kertaa käytin ensimmäistä. Eron huomasi jo taikinaa sekoitellessa, siitä tuli paljon tymäkämpää. Lopputulos näyttää ja maistuu erilaiselta, minkä pitäisi ollakin ihan luonnollista, kun puolet raaka-aineista on eri. Käytännössä se kuitenkin jaksaa ihmetyttää, miten voin tai margariinin käyttö sekä eri myllyn jauhot muuttavat lopputulosta. Sokerillakin oli osuutta asiaan. Tässä kuitenkin resepti sellaisena, kun olen sen saanut, helppo ja yksinkertainen:

Mamman marjapiirakka (pyöreälle piirakkavuoalle, tuplamäärä uunipellille)

Pohja:
150 g pehmeää voita
1 dl sokeria
1 muna
1 tl leivinjauhetta
1,5 dl vehnäjauhoja
1,5 dl grahamjauhoja

Sekoita pohjan ainekset ja levitä voideltuun vuokaan tai paperoidulle uunipellille.

Täyte:
2 dl kermaviiliä
½ dl sokeria tai enemmän
1 muna
1 tl vaniljasokeria
½ l marjoja

Sekoita täytteen aineet. Kaada täyte pohjan päälle ja paista 200 C 30-40 min.

Tietysti piirakan voi tehdä myös eri marjoista, muttei se ole silloin sama.

Ja tietysti reseptiä saa ja pitää muunnella. Minulla on kuitenkin vaikeuksia sen hyväksymisessä, että jos reseptiä muuttaa, lopputulos ei ole enää sama. Joskus lopputulos vaihtelee, vaikkei reseptiä muuttaisi: mummulan piparit eivät maistu kotona tehtyinä samalta. Vaikka lauseesta riisuisi kaiken nostalgian, lopputulos on sama: eri jauhot, eri sokeri, eri munat, eri mausteet ja loppujen lopuksi uuni, joka paistaa eri tavalla. Surullista, mutta totta.

Tämä muutosvastarintaisuuteni aiheuttaa suunnattomia ongelmia lähinnä yhden ruoka-aineen kohdalla: soijarouheen. Sillähän voi korvata jauhelihan, sanovat. Eikä voi! Sana korvaaminen antaa vaikutelman, että vaihto ei vaikuta lopputulokseen. Kokkaan keitettyä soijarouhetta kuin jauhelihaa ja petyn joka kerta siihen, ettei sen suutuntuma tai maku ole lähelläkään oikeaa lihaa, vaikka ulkonäkö onkin. Korvaamisesta pitäisi päästä ajatuksena eroon ja lähestyä aihetta siltä kannalta, että minä teen nyt soijarouhekastiketta, en jauhelihakastiketta, jonka liha on korvattu soijalla. Miltä rouhe maistuu (ei miltään), miten maustan soosin? Millainen tekstuuri siitä tulee? Alan kehittyä, mutta hyväksi soijarouhekokkailujani ei voi vielä sanoa.

Toisaalta kuulemma soijarouhetta tai ylipäänsä teksturoitua soijaproteiinia ei kannata käyttää, mutta se on sitten jo toinen juttu.